Kiipeilyonnettomuus – Kepeistä Kiville

Jakso on tehty kaupallisessa yhteistyössä Camu.fi & Kaffa Roastery kanssa.

Olen kirjoittanut aiemmin Porkcrimp -nimistä blogia, jonka kuitenkin päätin kuopata Oisko Betaa -podcastin/median myötä. Kirjoitin alustalle pitkään tarinaa kiipeilyonnettomuudestani, joka sattui vuoden 2020 alkupuoliskolla, samoihin aikoihin kun korona lähti jylläämään. Tästä heitettiinkin vitsiä, ”koska Monica ei pysty kiipeemään, niin ei kiipee kukaan muukaan”. 😀

Nyt ajattelin kuitenkin wrap upata koko homman ja laittaa pisteen tarinani päätteeksi. Lähes kaksi vuotta kestänyt taistelu on viimein saamassa arvoisensa päätöksen.

• 

• 

Mitä tapahtui?

Viritellääs vähän muistia ja palataan ensin ajassa taaksepäin helmikuuhun ja vuoteen 2020.

”Maanantai 24.2. oli itselleni samaan aikaan kohtalokas ja merkityksellinen päivä. Olin boulderoimassa sisähallilla ja olo oli vähän väsynyt edellisen viikon laskettelureissun jäljiltä. Tästä syystä päätin kiivetä kevyesti, jotain helppoja ja kivoja reittejä ilman minkäänlaisia tavoitteita tai treeniohjelmaa.

Kiipesin alkuun kasan itselleni helpohkoja reittejä 4-6A greidien väliltä, jonka jälkeen siirryin 6B- ja 6C-reiteille. Silmämääräisesti oranssi 6C näytti kevyemmältä ja itselleni huomattavasti helpommalta kuin viereinen 6B:n reitti. Päätin antaa reitille yrityksen ja se menikin suoriltaan toppiin asti. Topissa etsin sopivan asennon ja tiputtauduin alas kuten aina ennenkin – tai näin luulin. Matolle tiputtauduttuani kuulin huudon “Eikä, nyt tultiin kyllä todella huonosti alas”. Ehdin ihmetellä tätä sekunnin murto-osan kunnes katsoin alas. Näin kun oma sääriluuni meni poikki ja kaaduin maahan. Aloin huutaa niin lujaa kuin pystyin “Mun jalka, mitä mun jalalle tapahtui!”, että koko halli varmasti kuuli sen.

Kiipeilenkö enää koskaan?

Monica

En pystynyt shokkitilassani itkeä, vaikka yritin. Ihmisiä oli kertynyt ympärillemme ja muistan, kuinka joku juoksi soittamaan ambulanssin paikalle (Kiitos!). Minun ei annettu katsoa jalkaani vaan hoettiin toistamiseen “äläkä katso jalkaa, äläkä kaso jalkaa. Ambulanssi tulee ihan pian.” Noin kymmenen minuutin kuluttua ovista juoksi ensin palomiehet ja sen jälkeen varmaan kymmenen hoitohenkilökuntaan kuuluvaa ihmistä. Sain lääkkeitä ja he alkoivat tutkia jalkaani etsien avomurtumaa, sellaista ei kuitenkaan löytynyt. Tässä kohtaa sain esitettyä ensimmäisen kysymykseni heille “Kiipeilenkö enää koskaan?” Ensihoitaja vastasi, että tottakai – jalasta tulee vahvempi kuin se on koskaan ennen ollut. En ole koskaan tuntenut suurempaa helpotuksen tunnetta kuin silloin.”

Ensimmäinen operaatio

Röntgenistä selvisi, että sääriluuni lisäksi minulta oli murtunut myös pohjeluu. Molemmat olivat onneksi katkenneet siististi. Leikkaus suoritettiin nukutuksessa ja tekniikkana käytettiin polven kautta sisään laitettavaa luuydinnaulaa. Sääriluu on ontto, joten naula laitettiin sen sisälle. Pohjeluulle ei tehty mitään vaan oletuksena oli, että se luutuu itsekseen ajan kanssa.

Luuydinnaulan ansiosta jalkani ei tarvinnut kipsiä ja sen päälle pystyi alusta alkaen varata täyden painon. Pääsinkin jo heti leikkauksesta seuraavana päivänä testaamaan kepeillä kävelyä. Kuukauden kuluttua leikkauksesta pääsin eroon kepeistä ja tekemään jalan kanssa kuntottauttavia treenejä. Jalan parantuminen ja kuntouttaminen vei kuitenkin lähemmäs puolivuotta. Kesän kynnyksellä pystyin kiivetä jo köyttä ja varovaisesti nauttia iisimmistä bouldereista.

Thinking about what I can do, instead of what I can’t do.

Anna Liina Laitinen

• 

• 

Toinen operaatio

Kesän kääntyessä syksyyn aloin ihmetellä kun jalka oireili vieläkin ruuvien kohdalta ja juoksemisesta ei edelleenkään tullut yhtään mitään. Päätin käydä kuvauttamassa jalan uudelleen Pohjola Sairaalassa. Kuvista selvisi, että vaikka murtumarako sääriluusta oli täysin luutunut, pohjeluun päät repsottivat edelleen irti toisistaan. Ortopedi totesi, että pohjeluu ei tule luutumaan ilman toista leikkausta. Luiden päät olivat ehtineet ajansaatossa umpeutua, joten ne pitäisi rapsuttaa uudelleen auki.

Olin tässä kohtaa päässyt jo kiipeämään suht tiukkojakin reittejä niin köysi- kuin boulderseinillä. Tuntui aika raalta, että koko kuntoutusprosessi alkaisi alusta ja saisin taas kepit käteen. Jalka kuitenkin oireili, joten jotain oli tehtävä. Tarkkojen pros & cons -listojen myötä tulin siihen lopputulokseen, että kyllä se jalka leikataan.

Pohjeluun fiksauksen yhteydessä otettiin myös ydinnaula ja ruuvit pois. Leikkauksen jälkeen ei mennyt kuin viikon verran keppien kanssa ja kuntouttavia liikkeitä pääsin tekemään aikalailla heti. Toinen operaatio oli huomattavasti kevyempi ja lihastasapaino pysyi suhteellisen hyvin ennallaan. Nyt, tässä hetkessä kun juoksen juoksumatolla ja kellossa näkyy luvut 10 minuuttia 35 sekuntia en voisi olla onnellisempi päätöksestäni.

• 

• 

Jos haluat lukea lisää kuntouttavista treeneistä, mielialojen vaihtelusta, jaksamisesta tai siitä, miten sain pidettyä mieleni virkeänä kuntoutusprosessin ajan, käy tsekkaamassa tarinani tämän linkin takaa. Matka ei ollut todellakaan helppo vaan turpaan tuli useamman kerran. Jos siis itse taistelet parhaillaan tietäsi takaisin kiipeilyseinille onnettomuuden tai muun syyn takia – ÄLÄ LUOVUTA. Prosessi ottaa aikaa, mutta lupaan, että se on sen arvoista.

Jos kaipaat tukea, vinkkejä tai muuten vaan höpöttelyseuraa aiheeseen liittyen niin mulle voi aina laittaa viestiä, vaikkapa Instagramin kautta (@vikmanmonica). Voin ainakin yrittää antaa epämääräisiä tai vähemmän epämääräisiä vastauksia. 😉

Tsemppiä kaikille ja ihanaa joulun odotusta.

– Monica

Lue myös

• Fyssarin vinkit kehittävään voimaharjoitteluun
• Jakso 6: Pelot ja heikkoudet
• Kiipeilyfyssari ja pulleyvammojen kuntoutus